Olisiko oikeasti aivan kohtuuton toivomus, että YKSI raskaus sujuisi kuin oppikirjasta, ilman mitään ihmeellisiä ja säikäyttäviä kipuiluja ja vuotoja? Heti plussatestin jälkeisenä päivänä se alkoi, taas. Ja olin jo varma, että siinä se sitten oli. Elämällä taitaa olla kunniajäsenyys reilukerhossa. Mutta eih,  se loppui yhteen päivään ja pahoinvointi jatkui. Ja se väsymys, aina vain pahentuen. Aivan käsittämätöntä uupumusta. 10 tunnin yöunien ja 2 tunnin päikkäreiden jälkeen ei pysty edes tiskikonetta tyhjentämään, aivot lyö täysin tyhjää. Ei Tyttöä odottaessa tällaista ollut. Ja minulla sentään on kilpirauhasen vajaatoiminta, eli väsymyksen pitäisi olla tuttua. Välillä jo mietin, että paratkoon, onko sieltä tulossa kaksoset... 

Varasin jo hyvissä ajoin varhaisraskauden ultraan ajan yksityiseltä klinikalta, kun ei tässä kaupungissa pääse minun historialla yhteenkään ylimääräiseen tarkastukseen. Ainakaan jos on rehellinen, eikä yhtään liioittele kipuja. Ultran odotus oli elämäni pisimmät 2,5 viikkoa, mutta vihdoin se päivä saapui. Parin tunnin hatarilla yöunilla nousin jo kuudelta aamulla  siivoamaan, kun en muutakaan tekemistä hermostuneille käsilleni keksinyt. Yllättäen Tyttö, joka usein herää jo heti viiden jälkeen, nukkui tänään melkein kahdeksaan saakka. Reilukerho taas, ehkä minäkin olisin sitä unta kaivannut. Kuin pisteeksi i:n päälle huomasin vuodon alkaneen uudestaan juuri kun teimme lähtöä lääkäriin. En varmasti olisi kestänyt enää päivänkään odotusta! Onnekseni lääkäri oli mukava ja lämmin ihminen ja meni nopeasti asiaan kirjattuaan ensin historiaani ja tätä raskautta ylös.

Ja tiedättekö mitä? Siellä se oli, omassa pienessä pesässään, meidän 8 millimetrin mittainen uusi ihmeemme. Sykkivän sydämensä kanssa. Vielä turvassa maailman pahuudelta, kehittymässä omaksi itsekseen. Minussa ja minusta. Voiko ihmeellisempää asiaa olla?

Viitsi vitsi. Ihan vaan kiire- ja ketutustauko. Haittaakse?

Tässä on kauheasti mietitty ja selvitelty mahdollisia opiskelukuvioita, valmistauduttu (minulle) maailman tärkeimmän järjestön liittokokoukseen, rämmitty ko. liittokokous läpi ja yritetty selvitä siitä polttamatta kauheesti siltoja takana.

No, on tässä jotain luotukin. Viikonlopun kokoustamisen jälkeen oli aivan veto pois ja mietin, että johan on paskaa, kun henkinen paha olo meinaa purkautua suun kautta tuonne posliinialttarille. "Jos nyt kuitenkin katsois, ettei se olis mitään muutakaan". Testi nro 1. Testiaika 5 minuuttia, jonka jälkeen koko testiin ei siis kannattaisi edes vilkaista, koska ei ole enää luotettava. Ihan varmasti olin näkevinäni jotain piirtyvän ihan viimeisellä minuutilla. 

Testi nro 2, seuraavana aamuna. Predictorin varhainen testi, testiaika 30 minuuttia. Ensimmäisen viiden minuutin aikana ei mitään. Menin takaisin nukkumaan, mutta laitoin kellon soimaan 20 minuutin päähän. En minä mitään nukkunut. Puolihorroksessa raotin välillä silmää ja kurkkasin testiä. Jotain tossa on. Varmaan vain viivan paikka. 25 minuutin jälkeen siinä oli valjuakin valjumpi viiva. Pessimisti ei pety, totesin, ja pähkäilin, että varhaiseen testiin pitäisi jo piirtyä vahvempi viiva. Oletettavasti siis olisi hedelmöittynyt ja yrittänyt kiinnittyä, mutta epäonnistunut. Kyllä ne menkat vielä alkaisivat. 

Aika villi mielikuvitus saa ihmisellä olla, että kuvittelee näin vahvan pahoinvoinnin. Ja kun kalenteria tutki tarkemmin, hoksasin, että olin seonnut laskuissani. Menkat olisi tulossa vasta seuraavana päivänä. Jännää. No jos odottaa pari päivää ja testaa sitten vielä uudestaan? Paketissa oli kaksi testiä,  eikä maltti lopulta ollutkaan valttia eilen illalla. Vähän kehnoissakin olosuhteissa (kuukautisten oletettuna alkamispäivänä ja illalla) tehtynä testiin piirtyi kaksi viivaa. USKOMATONTA! Sekoamista, tuuletusta ja Miäheltä jäyhä "jaa". On se hyvä, että edes toisella meistä on jalat tukevasti maanpinnalla.

Melkoinen työvoitto! Ovulaatio, sen tunnistaminen, hedelmöittyminen. Helposti. Raskauden jatkuminen on erittäin toivottavaa plussaa, mutta minä olen uskomattoman onnellinen jo tästä. Jos ei tällä kertaa, niin joskus tämä varmasti onnistuu!

Hetken mietin, että hautaanko koko blogin ja uskallanko kuitenkaan käydä itse tätä peräänkuuluttamaani keskustelua raskaudesta, sen vaikeudesta ja ongelmista. Pelkurimaistahan se olisi ollut nyt luovuttaa. Ja on lohdullista, että oikeasti risukasaankin paistaa välillä.

Neljä raskautta, yksi synnytys. Toivolla ja luottamuksella eteenpäin. 

Meidän aamumuumilakko on sujunut melko hyvin, mitä nyt pääsiäisenä Mies luisteli omasta aamuvuorostaan helpolla. Mutta että minäkin! Tänä aamuna vaan ei pystynyt. Ei millään. Kiepuin sängyssä kaksinkerroin vatsakipujen kanssa ja Tytsy katseli tyytyväisenä yli tunnin niitä muumejansa! Ja menin vielä selittämään ihan tosissani 1,5 -vuotiaalle, että nyt tänään saa katsoa, kun äiti on kipeä, mutta huomenna ei sitten enää. Niin, 1,5-vuotiaalle lapselle. Loogisuus ja johdonmukaisuus, miksi hylkäsitte minut tänään?

Tämä viikko on ihanasti täynnä ohjelmlaa ja ihania ihmisiä, joten ei jää aikaa surra sitä, että ei nyt ihan ensimmäisellä kerralla tärpännytkään. Aloitetaan vaikka sillä, että tytsy pääsee kauppaan tönäämään omia ostoskärryjä. Ja oletettavasti heittäytymään sinne lattialle aiheuttaen tukahdutettuja naurahduksia mummoissa. Ja harmaita hiuksia minule.

Taas se alkaa! Lapsitoive on niin pinnalla, että alan kuvitella raskausoireita ja malttamattomana testailen jo ennen oletettua menkkojen alkua. Nyt on ollut neljä päivää niin yököttävä olo, ihan väsynyt, ihmeellistä nippailua alavatsasta ja rinnatkin aristaa. Tässä vaiheessa olisi aiheellista todeta, että ihan varmasti maksimissaan 7 tunnin yöunilla väsyttää, kun viettää päivät uhmaikäisen demonin kanssa. Ja ne rinnatkin kipeytyy ihan aina ennen menkkoja. Yökötys taas... no kai sellaisen helposti itselleen kehittää, jos oikein tunnustelee oloaan?
Phuuh, miten ihminen antaa itsensä ajautua tähän takaisin? Ja sitten vielä tekee sen viimeisen virheen ja menee kaivamaan negatiivisen raskaustestin roskiksesta pari tuntia testiajan jälkeen ja huokailee siihen piirtynyttä haamuviivaa. Vaikka kuinka tietää, ettei se todellakaan muuta testin tulosta! 

Kun saatiin lupa yrittää uudestaan, halusin heti maksimoida onnistumisen ja marssin ostamaan ovulaatiotestejä. Jos 12. kiertopäivänä aloittaa, niin kyllähän kymmenen testin pakkauksella pitäisi ovulaatio löytyä, jos on löytyäkseen? Heti parin päivän päästä tuli haaleaa viivaa, ei kuitenkaan tarpeeksi vahvaa. Olin innoissani ja varma, että kyllähän se siitä sitten vahvistuu. Hah! 8 päivän testailun jälkeen luin, että PCO saattaa aiheuttaa noita haaleita viivoja koko kierron ajan. Eikä se viiva sitten missään vaiheessa vahvistunut. Tein tunnollisesti testit loppuun. Samaan aikaan vuorokaudesta, 2 tuntia juomatta ja vähän enemmän pissaamatta. Into lopahti, kun tajusin, että jos nyt ovuloin, olisi luteaalivaihe oletettavasti turhan lyhyt kiinnittymiseen. Tottakai heti seuraavana päivänä iski päälle kaikki mahdolliset ovulaatio-oireet. Olin luottanut jo tammikuussa kroppani viesteihin ennen positiivista raskaustestiä ja sen jälkeen, kun tuli tunne, ettei kaikki ollut hyvin. Päätin siis luottaa nytkin, enkä rynnännyt ostamaan lisää testejä. Saipa parisuhde ainakin pienen piristysruiskeen! 

Oli ihan turhaa miettiä antaako itselleen luvan kuumeilla vai ei. Ei minulta oikeasti missään vaiheessa kysytty! Ja nyt taas odotellaan kauhulla mitä tuleman pitää. 

Ai niin, tunnen jotenkin tarvetta selitellä tätä blogia ja sen aihepiiriä. Vauvakuumeesta, yrittämisestä, keskenmenoista ja lapsettomuudesta kun ei yleensä puhuta. Minua moinen alkoi ärsyttämään ja päätin avata pelin. Miksi on niin kamalaa sanoa toivovansa vauvaa? Tai miksi raskaudesta ei saisi puhua kolmen ensimmäisen kuukauden aikana? Se mahdollinen menetys on ihan yhtä iso, tietää siitä joku muu tai ei. Ja varmasti jokainen aikuinen tietää, ettei aina kaikki mene ihan putkeen. Mitä mieltä olette?

Alle 3-vuotiaalla lapsella ei ole asiaa telkkarin eteen. Ruokapöydässä pelleilystä tulee lähtöpassit. Ei karkkia alle 3-vuotiaalle. Loputon lista asioita, joita varmasti teen tai varmasti en tee omien lapsien kohdalla. Tiedättehän,  niitä yleviä kasvatusperiaatteita, jotka tuntuvat katoavan taivaan tuuliin tositoimissa?

Eilen jouduttiin päättämään, että Muumit menee jäähylle, koska niiden katsominen meni aivan hervottomaksi. Lapsen herätessä viideltä aamulla ainakin minä olen täysin voimaton kiusauksen edessä; lapsi kainaloon ja tietokoneelta Muumit pyörimään. Eihän siinä kai mitään, jos sitä tapahtuu silloin  tällöin, mutta että joka aamu? Jos ensimmäinen sana, mitä pinnasängystä kuuluu, on "Paappammamma!"? Jotain rotia. Nyt on siis reipastuttava ja noustava kukonlaulun aikaan. Heihei aamutorkkumiset ja loikoilut. Heihei löysät viikonloppuaamut - MYÖS Mieheltä! 
Onneksi tänään oli loiva lasku uusiin aamuihin, kun nukuttiin jopa kuuteen saakka. Luksusta! 

Ruokapöydässä olen edelleen melkoinen natsi. Pöytään ei ole uudestaan asiaan sieltä kerran lähdettyään, kaikkea maistetaan ja vähän isompana vaadin reipasta ruokapöytään tuloa. Minun keittiössäni ei ruokailua aloiteta sanoilla "Hyi, MITÄ toi on? Mä en haluu!" Tästä pääsivät osallisiksi jo hoitolapset, joita reilun kaksi vuotta kaitsin. Ei ollut yhden eikä kaksi kertaa, kun uutta vauhtia ja avarampaa asennetta käytiin ottamassa eteisestä. Enää en sentään välttele lapsen kanssa ravintoloita, joissa on leikkipaikka, mutta en mielelläni valitse pöytää ihan sen vierestäkään. Ja pyydän lapsen ruuan samaan aikaan kuin aikuistenkin. Jos meillä syödään kotonakin yhtä aikaa (ainakin yritetään, harmi että Miehen korvat on välillä homeessa!), niin miksi ei ravintolassa? Ruokaa odotellessa jutellaan, ihmetellään ravintolaa ja kujerrellaan  vieraisiin pöytiin. 

Karkit taas, noh... Kyllä pieni virpoja sai palkkansa syödä. Mutta joltain suunnalta on saatu ihmetystä osaksemme, kun "ei koskaan anneta mitään herkkuja". En vaan ymmärrä, miksi marjojen päälle täytyy sirotella sokeria tai laittaa jäätelöä, jos ne marjat sellaisenaan ovat lapsen suurinta herkkua? Tai jos kahvipöydässä on pullaa, mutta lapsi ei sitä pyydä, niin ei kai sitä tarvitse tyrkyttää? Meillä saa maistaa kaikkea, mutta joka kyläilyllä ei tarvitse pöyän notkua herkuista. Tottakai esimerkiksi isovanhemmat haluavat hemmotella lapsenlapsia, kun vaan vielä hoksaisivat, että se yhteinen aika on sitä parasta hemmottelua. Ei lapsen kiintymystä ja huomiota tarvitse ostaa nameilla, saa sen aidommin ja helpomminkin. Tämä taitaa vaivata kaikkia isovanhempia toisinaan, joten tämä ei ole syyttävä sormi ketään kohtaan.

Se periaate, josta luovuin nopeimmin, helpoiten ja ensimmäisenä oli vähän ehkä absurdikin. Olin päättänyt, että lapselle ostetaan vain selkeästi kehittäviä puu- ja kangasleluja, niitäkin mahdollisimman vähän. Kaikki jotka ovat tytön huoneessa käyneet, voivat itsekseen naurahtaa ihmismielen heikkoudelle...