Olisiko oikeasti aivan kohtuuton toivomus, että YKSI raskaus sujuisi kuin oppikirjasta, ilman mitään ihmeellisiä ja säikäyttäviä kipuiluja ja vuotoja? Heti plussatestin jälkeisenä päivänä se alkoi, taas. Ja olin jo varma, että siinä se sitten oli. Elämällä taitaa olla kunniajäsenyys reilukerhossa. Mutta eih,  se loppui yhteen päivään ja pahoinvointi jatkui. Ja se väsymys, aina vain pahentuen. Aivan käsittämätöntä uupumusta. 10 tunnin yöunien ja 2 tunnin päikkäreiden jälkeen ei pysty edes tiskikonetta tyhjentämään, aivot lyö täysin tyhjää. Ei Tyttöä odottaessa tällaista ollut. Ja minulla sentään on kilpirauhasen vajaatoiminta, eli väsymyksen pitäisi olla tuttua. Välillä jo mietin, että paratkoon, onko sieltä tulossa kaksoset... 

Varasin jo hyvissä ajoin varhaisraskauden ultraan ajan yksityiseltä klinikalta, kun ei tässä kaupungissa pääse minun historialla yhteenkään ylimääräiseen tarkastukseen. Ainakaan jos on rehellinen, eikä yhtään liioittele kipuja. Ultran odotus oli elämäni pisimmät 2,5 viikkoa, mutta vihdoin se päivä saapui. Parin tunnin hatarilla yöunilla nousin jo kuudelta aamulla  siivoamaan, kun en muutakaan tekemistä hermostuneille käsilleni keksinyt. Yllättäen Tyttö, joka usein herää jo heti viiden jälkeen, nukkui tänään melkein kahdeksaan saakka. Reilukerho taas, ehkä minäkin olisin sitä unta kaivannut. Kuin pisteeksi i:n päälle huomasin vuodon alkaneen uudestaan juuri kun teimme lähtöä lääkäriin. En varmasti olisi kestänyt enää päivänkään odotusta! Onnekseni lääkäri oli mukava ja lämmin ihminen ja meni nopeasti asiaan kirjattuaan ensin historiaani ja tätä raskautta ylös.

Ja tiedättekö mitä? Siellä se oli, omassa pienessä pesässään, meidän 8 millimetrin mittainen uusi ihmeemme. Sykkivän sydämensä kanssa. Vielä turvassa maailman pahuudelta, kehittymässä omaksi itsekseen. Minussa ja minusta. Voiko ihmeellisempää asiaa olla?