Vauvakuume, ei taas! Se nosti päätään jo heti Elämäni Valon syntymän jälkeen. Synnytyksen jäljiltä euforisessa mielentilassa halusin uudestaan raskaaksi, mielellään heti ja raskausaika nopeutettuna. Kuume onneksi laantui, mutta ihmismieli on katala ja ahne... Ja nyt se on taas täällä, ollut jo hyvän tovin.

Lapset olisivat hyvinkin tervetulleita, mutta tuo vauvakuume ahdistaa. Uskaltaako tässä antaa itselleen lupaa kuumeilla? Vauvakuumeenhan pitäisi olla sellaista ihanaa, kutkuttavan jännittävää fiilistelyä, odotusta ja toiveita. Minusta tuntuu, että ensimmäinen tunne on suunnaton ahdistus. En enää millään jaksaisi sitä kuukaudesta toiseen jatkuvaa odotusta, toivomista ja lopulta pettymistä. Yritän taas turhaan tapella niin primitiivistä vaistoa vastaan, aivan turhaan. Ja kuinka turhaan kannan sitä ahdistusta ja lapsettomuutta mukanani? Tyttö sai alkunsa todella helposti. Alkuvuodesta aloin tunnustelemaan väsymystä, huonovointisuutta ja vessassa ravaamista ja saimme taas ihanan yllätyksen. Vaikka se päättyikin ennen kolmannen kuun loppua huonosti, oli ihanaa huomata sen olevan mahdollista. Eikö tämän valossa voisi kuumeilla ja iloita rauhassa? Toivoa ja odottaa tuntematta pettymystä jo valmiiksi?

Olen vertaillut paljon ensimmäistä keskenmenoa ja tätä toista, tuulimunaa. Ensin tuli murskaava riittämättömyyden tunne, taaskaan ei kroppa osannut hommaansa. Meitä oli huijattu! Surutyö on kuitenkin ollut paljon helpompi ja se, ettei mitään vauvaa varsinaisesti ollutkaan, oli tavallaan huojentavaa. Menetin vain ajatuksen lapsesta, en lasta. Isompi surutyö olikin esikoisen imetyksen lopettaminen, joka kerittiin jo yhteisvoimin lapsen kanssa hoitamaan viikkoa ennen ultraa. Voin kertoa, että todellakin harmitti! Eikä siinä auttanut lohdutukset siitä, kuinka pitkään imetys oli jo jatkunut. Onneksi neuvolan terveydenhoitaja ymmärsi mistä kiikastaa ja sanoi ääneen, että sitä on lupa surra. Taas sellainen pieni kuolema. 

Ei mitään niin pahaa, ettei jotain hyvääkin; samalla diagnosoitiin PCO, joka vaikeuttaa raskautumista estäen ovulaation. Vapauttavaa! Nyt ainakin tiedän minkä kanssa tässä painitaan. 

Haaveista tosielämään. Tänään olen oppinut, että 1,5 -vuotiaan elämä voi olla aika kamalaa. Tai siis kamalaahan sen täytyy olla, jos kerta on syytä itkeä ja kiukuta koko päivä, heräämisestä (klo 5:00 by the way) ainakin iltapuuroon asti.