Varmaan lähes kaikki joskus raskaana olleet muistavat sen järkyttävän menettämisen pelon. Rakenneultran jälkeenhän monet huokaisevat helpotuksesta ja odottelevat hyvillä mielin lapsen syntymää. Minä luin joka viikko, millaiset mahdollisuudet lapsella olisi selvitä hengissä jos syntyisi nyt ja millaisia vammoja se todennäköisesti aiheuttaisi. Asetin tavoitteita, jonka jälkeen saisin olla rauhassa. 26 viikkoa. 30 viikkoa. 34 viikkoa. 36 viikkoa. Viimeisen etapin jälkeen minulle valkeni jotain vanhemmuudesta; vaikka asetat mitä tavoitteita ja vaikka asiat menisivät kuinka hyvin, ei menettämisen pelko häviä koskaan. Tämän sai kokea myös Mies, ihan normaalilla kauppareissulla. Oli loppukesä, joten polkupyöriä oli alennusmyynnissä. Silmiini osui pieni lasten pyörä, jossa oli apupyörät. Jäin tuijottamaan sitä ja alahuuli alkoi väpättämään, nieleskelin kyyneleitä. Mies kääntyi katsomaan mihin olin jäänyt ja tuskainen ilme paljasti ajatuksen "ei jumalauta, mikä nyt taas!?". Hän kuitenkin onnistui hillitsemään sanansa ja tuli viereen seisomaan. "Meidän lapsi ajaa joskus pyörällä ja kaatuu ja sitä SATTUU!" Dear lord... 

Sillä hetkellä jätin tavoitteiden asettelut ja päätin mennä päivä kerrallaan, luottavaisin mielin. Kunnes. Aina tulee se kunnes. Minulla olisi isoveli, 5 vuotta minua vanhempi, mutta valitettavasti hyvin sujunut ja  jo yliaikaiseksi ehtinyt raskaus päättyi sillä kamalimmalla tavalla; kohtukuolema. Olemme vieneet veljen haudalle joka joulu ja hänen syntymäpäivänään syyskuun 26. päivä kynttilän ja asiasta on puhuttu avoimesti. Laskettu aikani oli 14.9.  ja sen lähestyessä saapui vanha tuttavani pelko. Mitä jos napanuoran repeäminen olisi jotenkin perinnöllistä? Mitä jos Elämäni Valo syntyykin samana päivänä? Neljä viikkoa ennen laskettua aikaa alkoivat kipeät supistukset. Ja niitä jatkui, säännöllisen epäsäännöllisesti. Kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa neuvolasta sanottiin, ettei päästä laskettuun aikaan saakka. Kaikki oli kotona valmiina. Laskettu aika tuli ja meni. Päivittäiset supistukset jatkui. Mutta synnytys ei käynnistynyt. Tässä kohtaa aloin taas tuskastumaan oman vartalooni. Taas näin epäkelpo, ei edes yhtä synnytystä saa käyntiin!  24.9. menin äitipolille yliaikaiskontrolliin hyvin tuskastuneena ja väsyneenä. Olin aivan valmis. Riemukseni minut otettiin sisään ja alettiin käynnistämään. Iloisena ilmoitin lähipiirille, että nyt se tulee, jee! Jos perjantaina käynnistetään, niin ainakaan synnytys ei voi venyä siihen pelkäämääni päivämäärään!
As if. Lauantain vastaisena yönä päästiin jo saliinkin. Lauantai-iltana sain supistukset lopettavaa lääkettä ja unidroppia. Vähän ennen sitä sain synnytyssaliin puhelun isältäni, joka ihmetteli miksei ole vielä mitään kuulunut. Sehän sentään käynnistettiin jo eilen! Ei tarvinne kertoa mitä sanoja mielessä liikkui...

Sunnuntaina tapahtui. Elämäni Valo syntyi 26.9. Niin oli ympyrä sulkeutunut meidän perheessä. Harmi vain, ettei äitini ollut sitä kokemassa. 

Mutta ennenkaikkea, 8 vuoden haaveiden, toiveiden ja pettymysten jälkeen minusta oli tullut Äiti.