Äitiys on täynnä pieniä kuolemia, ainakin minulle. Ensimmäisen puolivuotta surin ja iloitsin jokaista tyttäreni oppimaa asiaa, koska se tarkoitti sitä, että tyttäreni kasvoi ja jonain päivänä lentäisi pesästään. Enkä todellakaan tarkoita, että olisin toivonut erityisen hidasta kehitystä tai ollut oikeasti surullinen.  Jotenkin se haikeus ja luopuminen täysin avuttomasta vastasyntyneestä hyökyivät päälle suunnattomalla voimalla. Ajattelin, että jos minulle suodaan vain tämä yksi lapsi, kaikki olisi nyt tässä, vauva-aikaa ei saisi takaisin. Kesti myös hirmuisen kauan ymmärtää, että tämä lapsi on oikeasti meidän eikä kukaan tule ja ota sitä pois meiltä. 

Tämä tulevan ja muutoksen sureminen meni välillä melko huvittaviin sfääreihin. Kehitin itselleni (ja myös läheisilleni, anteeksipyynnöt kaikille!) kauhean ongelman siitä milloin on oikea aika aloittaa kiinteät. Itse olen ollut allerginen vähän kaikelle lapsena, joten luin sydän syrjällään tutkimuksia, joissa aikainen altistus vähentäisi allergiariskiä. Ja sitten taas tutkimuksia puolen vuoden täysimetyksen tuomista terveyseduista. Olin hysteerinen, luin ja vatvoin ja vatvoin. Olin varma, että en aloita kiinteitä nelikuisena, tulee lapsesta moniallerginen ja jos aloitan, sairastuu hän astmaan ja diabetekseen. Onhan se kauhean vaikea tilanne, jos sen ottaa todella noin vakavasti. 

Huolestuin myös siitä, kun tyttö ei meinannut alkaa konttaamaan. Konttaamattomuudella ja lukihäiriöillähän on tutkitusti yhteys, tosin en päässyt ihan täyteen selvyyteen kuinka vahva yhteys. Seurasin kateellisena niitä äitejä, jotka pystyivät olemaan rennosti ja huolettomasti. Onneksi sentään oli yksi, joka oli lähes yhtä hysteerinen. Usein puhelu tai facebook-viesti alkoi sanoilla "mitä luulet / tiedätkö sää / pitäiskö olla huolissaan". 

Puolitoista vuotta siinä meni, kunnes käsitin etten menetä mitään lapsen kasvaessa, vaan saan vain lisää ihania muistoja, kokemuksia ja hetkiä. Tänään kaupasta kakkuaineksia hakiessa katselin hymyssä suin omia pieniä kärryjään työntävää uhmailijaa, joka heilutti kaikille ja ryntäsi taakseen katsomatta  poimimaan ananaksia kärryynsä. Jotain tässä on tehty oikein, kun lapsen perusluottamus on kunnossa. Ja se kaupan aulassa saatu raivokohtauskin oli helpompi kestää, kun tietää tuon temperamentin kantavan aika pitkälle elämässä. 

Iltapäivällä koristeltiin yhdessä kakkua. Omintakeisin koriste olivat viisi pienen sormen mentävää reikää. 

Kyllä elämä on ihmisen parasta aikaa!
Tämä päivä on hyvä päättää viisaisiin sanoihin;

http://www.youtube.com/watch?v=W4HSfuBscmo

P.S. Osasin joskus jopa linkittää, en näköjään enää.