Aloittaminen on minulle aina hankalaa. Paitsi laiduttamisen aloittaminen. Valitettavasti sen lopettaminen on ihan yhtä helppoa. Mutta kuinka aloittaa päiväkirja monen vuoden tauon jälkeen? Kun ei ole pukenut tunteitaan ja ajatuksiaan peräkkäisiksi kirjaimiksi.
Elämäni Valo, ihana tyttäreni, minun täyttymykseni. Aloitetaan vaikka siitä, kuinka minusta tuli Äiti.

MInun ei koskaan pitänyt tehdä lapsia. Maailmassa on niin paljon orpoja lapsia, että antaisin mieluummin kodin ja hyvän elämän jollekin päähänpotkitulle. Näin ajatteli 16 -vuotias minä. 17 -vuotiaana olin ensimmäisen kerran raskaana. Raskaus oli toivottu ja elämä ihanaa. Mitä nyt pientä jomottelua ja tiputtelua. Aivan normaalia, minulle vakuutettiin. Raskausviikolla 10+ jomotus yltyi ja kamelin selkä katkesi. Matka suuntasi päivystykseen, jossa selvisi alkion kehityksen pysähtyneen jo kolme viikkoa aiemmin. TUM. Putosin kovaa ja korkealta. Seuraavana päivänä kaavinnassa anestesiahoitaja lohdutti minua sanomalla, että toimenpide on nopea ja herään pian ja kaikki on onnellisesti ohi. Olisi tietysti ollut ihan kiva, että hän olisi vaivautunut vilkaisemaan papereitani etukäteen, eikä siinä vaiheessa kun itken hysteerisesti loukattuna. Tokihan ymmärrän, että varmasti usempi kaavintaan tuleva teini on siellä ei-toivotun raskauden vuoksi kuin keskenmenon, mutta voisihan sen tarkistaa. Opinpa ainakin paikkani. 

Asiaa ei silloisessa parisuhteessa käsitelty mitenkään ja koko lapsi-projekti pistettiin puoleksi vuodeksi jäihin. Valmistuin ja varovainen yritys aloitettiin uudestaan. Ei mitään. Ei merkkiäkään. Kierto oli aivan mitä sattui, tk-lääkäri ei millään ottanut tosissaan ja pistänyt lähetettä eteenpäin. Kun olisi edes tiennyt miksi en tule raskaaksi. Epätoivo. Ja sitten taas toivo. Jos kuitenkin, tulinhan jo kerran. Minun projektinihan se oli, mies ei ollut ollenkaan niin innolla mukana. Kolmen vuoden ja lukemattomien negatiivisten raskaustestien ja täysin sekaisen kierron jälkeenkään en saanut miestä lähtemään tarkempiin tutkimuksiin. Välillä jo todettiin, että annetaan olla ja lähdetään eri suuntiin. Molemmilla omat seikkailunsa, joista minulle jäi ihon alle eräs harteikas ihanan möreä-ääninen mies, jonka olkapäätä vasten melkein nukuin Tallinnalaisessa ravintolassa. Seikkailujen jälkeen palattiin siihen tuttuun. Minulla oli kiire saada lapsi, enkä kokenut, että olisi oikeasti aikaa etsiä ketään isäehdokasta.  Jatkettiin samalla vanhalla kaavalla, minä hiljaa katkeroituen ja mies ilmeisen tietämättömänä sisälläni kasvavasta möykystä. Elämä kuitenkin rullasi, tuli muutto maalle ja talo valittiin niin, että siellä olisi hyvä kasvattaa lapsia. Sitten joskus, jos niitä tulisi. Paikkasin tyhjää syliä kissalla, joka kuitenkin kiintyi enemmän mieheen. Mentiin naimisiin ja minä löysin kuitenkin itseni odottamasta sitä, kun minulla on sellainen erilainen mies. Sellainen, jonka kanssa saisin lapsia ja jonka kanssa voisin todella olla oma itseni. Tässä kohtaa olisi hälytyskellojen viimesitään pitänyt soida. Ei kukaan mieti tuollaisia häävalmistelujen välissä! Edelleenkään ei lasta kuulunut, mutta omaan hormonitoimintaan olin saanut apua ja kierto oli säännöllinen Terolutien avulla. Koko elämä 

Olin jaksanut aikani käyttää ovulaatiotestejä, mutta kun en kertaakaan ovuloinut, luovutin. Mitään vikaa minussa ei pitänyt olla, muuta kuin ylipaino. Kilpirauhaslääkityksen avulla sitä lähti 10 kiloa. Mutta se tyssäsi siihen. Kuinka totaalisen epäkelvoksi voi ihminen itsensä tuntea? Kun onnistuu tulemaan kerran raskaaksi, ei pystykään pitämään lasta elossa. Ja kun pitäisi tulla keskenmeno, ei kroppa pysty edes siihen, vaan jättää senkin kesken! Kuuden vuoden toivomisen, odottamisen ja pettymysten katkeroittamana aloin jo luopumaan toivosta ja ajattelemaan elämää eteenpäin ilman lapsia. Täytin elämäni työllä, koiralla, järjestötoiminnalla ja politiikalla. MIllä tahansa, mihin piti keskittyä ja mikä veisi ajatukset pois lapsen saannista. Ihan kuin niin vahvaa viettiä pystyisi tukahduttamaan. Lopetin unettomien ja itkun täyteisten öiden laskemisen. Tunsin itseni petetyksi, arvottomaksi ja täysin epäonnistuneeksi yksilöksi. Sellainen määrä katkeruutta tulehduttaa minkä tahansa parisuhteen.

Tuli kesä 2009. Asiat olivat päällisin puolin hyvin, mutta minun sisälläni kuohui. Tympääntyminen, arvostuksen puute. Lapsen puuttuminen. Ei tämä näin voi jatkua! Ja sitten tuli se ihon alainen. Se möreä-ääninen mies, jonka olkapäätä vasten nojailin Tallinnassa. Se, jonka kuulumisia olin välillä miettinyt. Nojailin siihen olkapäähän uudestaan ja se oli menoa. Hetken tappelin vastaan, kun en halunnut satuttaa ketään. Ja päädyin satuttamaan kaikkia. Avioerosta en sen enempää halua avautua, se oli likainen ja huonosti hoidettu. Niinkuin erot useimmiten.