Olin onnellinen. Korviani myöten rakastunut, aivan uudella tavalla. Ilman vanhoja estoja, ilman vähättelyä. TÄMÄN miehen kanssa haluan olla loppuelämäni, en suostu enää eroamaan. Rakensimme yhteistä elämää huolettomina,eri kaupungeissa töistä johtuen. Lapsihaaveista olin jo luopunut, olihan kliinisesti todettu, etten ovuloi. Olin jättänyt terolutit pois, mutta onnekseni kierto säilyi säännöllisenä. 

Tammikuussa 2010 oli tarkoitus istua iltaa ja juhlistaa miehen vanhenemista. Hyvin säännöllistyneet menkat tekivät taas tenät ja antoivat odotuttaa itseään. Ajattelin tehdä testin varmuuden vuoksi, voisin sitten ainakin juhlia hyvällä omalla tunnolla. 

Kirkumista, epäuskoa ja kiireesti ystävän työpaikalla. "Katso nyt, eihän se voi olla, kun toi viiva on ihan tuolla testi-ikkunan reunassa, eikä keskellä". Vaan oli se. Kaksi viivaa. Soitto miehelle ja pommin pudotus ilman mitään varoitusta. Ainakaan minun työillasta ei meinannut tulla mitään. 

Kaksi päivää leijumista ja ihana lauantai, jolloin piti juhlia. Punainen täplä, taas romahdus.  Maanantaina soitin neuvolat ja äitipolit läpi, mutta vastaanotto ei ollut ollenkaan toivotunlainen. Lopulta koko historiani vuodatettua sain äitipolille ajan 3 viikon päähän. Yksityiselle oli yhtä pitkä jono. Tiputtelu jatkui ja perjantaina, kiireisenä työiltana, juuri kun olin viemässä ruoka-annoksia pöytään, valahti. Tyhjä hymy säilyi kasvoilla, mutta minä hajosin kappaleiksi. Vessasta kantautuva kiljunta säikäytti työkaverinkin. Työvuoro jäi siihen ja lähdin päivystykseen, jossa ei ollut minkäänlaista ultraa tai ainakaan lääkäri ei osannut sitä käyttää. Viikonlopuksi määrättiin vuodelepoon ja maanantaiksi sain ajan äitipolille. Viikonlopun aikana kului monta Daim-kakkua, enkä ole sen jälkeen pystynyt siihen koskemaan. Maanantaina menin toivoni heittäneenä polille. Lääkäri oli onneksi ihana ja tsemppaava, todella empaattinen kuultuaan tarinani. Ultrassa näkyi sikiöpussi ja ruskuaispussi, muttei sikiötä. Raskausviikkoja toki oli vasta 5+6. Kyseessä olisi siis joko tuulimuna tai normaali raskaus, sikiökaikujen puuttuminen tässä vaiheessa on täysin normaalia. Sain uuden ajan kahden viikon päähän, jolloin viimeistään pitäisi asia selvitä. 

Elämäni pisimmät kaksi viikkoa. En uskonut yhdenkään raskausoireen olevan totta. Kuvittelin ne kuitenkin, koska toivoin. Vuoto rauhottui, välillä vain pientä tiputtelua. Samanlaista, kuin ensimmäisessä raskaudessa. En uskaltanut iloita, vaikka toisaalta jo ylipäänsä raskaaksi tuleminen oli työvoitto! 
Sama lääkäri ultrasi minut toisella kerralla. Onneksi, ajattelin. Keskittynyt ilme lääkärin kasvoilla ei paljastanut mitään, mutta sai minut pelkäämään taas pahinta. Ja sitten se kuului. Kuin villinä laukkaava hevonen. Minun lapseni! Minun kroppani onnistui! Täydellinen ja maailman ihanin ja niin alussa vasta. 

Kyyneleistä ei tullut loppua. Ja kotona kuvaa näyttäessä joku muukin niitä vuodatti. Kivi tippui sydämeltä, kunnes tilalle tuli uusi. Eihän vielä ollut sitä kriittistä kolmea kuukautta kasassa. Mitä tahansa saattoi vielä tapahtua.

Laskin päiviä. Ne kuluivat liian hitaasti. Mutta vääjämättä lähestyin maagista rajaa ja kolmatta ultraa. Sinne mies tuli mukaan. Valitettavasti tällä kertaa oli eri lääkäri, ei lainkaan niin empaattinen. Mutta viis siitä, uutiset olivat hyviä ja alkuraskauden verenvuodolle löytyi syy; istukka oli ollut kohdunsuun päällä, mutta oli onneksi jo siirtynyt pois. 

Elämä hymyili ja rakastin kevättä ensimmäisen kerran.